EL Etiopiassa

Kolme päivää lähtöön. Olen saadut evästyksiä, hyviä sellaisia. Vielä viime hetken hankinnat tehtävänä, koepakkaus ja karsinta, sitten menoksi. Olo on hiukan samanlainen kuin silloin kerran, kun seisoin 3 m:n laudalla ja katsoin veteen kauhuissani: ei voi mennä takaisin, pakko hypätä. Pyörryttää, kuristaa kurkkua. Mutta silti.

Three days left. I have got very good provisions with me. Still some (actually lots) last moment shoppings to do, test packing and elimination of extras, the off I go.I feel similar to the moment long ago when I was standin on the edge of the 3 m tower on the swimming pool lookin down to the water terrified: can’t go back, have to jump. Dizzy, about to choak. But still going to jump.

Nyt on se vuosi, kun lähden. Matkalippu, viisumi, rokotukset kunnossa, kaikki muu aika lailla auki. Voisiko ollakaan toisin? Nyt on seitsemäntoista päivää aikaa hoitaa, mitä voi ennen lähtöä. Kummallinen tila, välitila. Tyttäreni sanoi, että on niitä ihmisiä, jotka jännittävät tulevaa ja niitä, jotka jännittävät taakse jäävää. Taidan olla jälkimmäisiä: yritän suunnitella ja turvata toisten elämää siksi aikaa kun olen toisaalla. Tulevaa ei voi eikä siis kannata suunnitella eikä jännittää, kun ei siitä tiedä juuri mitään. No, jännitän silti vähän: miltä tuntuu olla ei-kotona, miten vastata toisten odotuksiin ja mitä lopulta ovatkaan. Ja mitä omalle päälle tapahtuu ja miten sen kanssa tullaan takaisin.

Kuljen kolmessa virrassa: käytännön asioiden virta, läheisten suhteiden virta ja oman pään virta. Tuo viimeisin on hitain, se tuntuu vielä pysyvän paikallaan. Käytännön virta koostuu monista pienistä puroista: viralliset asiat, jälkeen jäävät työasiat, tarvike- ja varusteasiat, terveysasiat, raha-asiat. Siis asioita. Suhdevirta on tunteita ja niiden välittämistä, etupäässä, jos toki asioitakin. Oma pää on ajattelutapaa, mindsettiä. Kaikki kytkeytyvät toisiinsa ja lisäksi johonkin tuntemattomaan pohjavirtaan, josta en vielä voi sanoa mitään.

Now is the year I’m going to leave. Flight ticket, visa, vaccinations taken care of, nothing else. Two weeks time te take care of everything that needs to. Strange state of being, in between. My daughter said that there are two kinds of people: those who feel stressed about things to come and those who stress about things they leave behind. I’m probably one of the latter type. I try to take care of other people’s lives while I’m away. It’s no use to plan or stress about the unknown because it is. Still, I do a bit: what does it feel like to be not home, how to fullfill the expectations of others and what they actually are. And what happens to my own head and thoughts and how to come back with it.

I live in three streams: the stream of practical things, the stream of close relations and the stream of my mind. So, things, emotions and mindset(s). The last one is the slowest, at the moment it is standing still. The three of them are connected to each other, and still to another, unknown one.