EL Etiopiassa

Lähes kaksi kuukautta kotona, Afrikka kaukana. Ihanasta kesästä on päästy jo syksyyn. Etiopiassa sataa myös, kai? Ei ole ollut ihan helppo päästä vauhtiin, erityisesti töissä. Toisaalta hyvä niin, toisaalta tuntuu ulkopuoliselta. Hienot kollegani kyllä yrittävät kovasti ymmärtää ja jopa rohkaista pitämään hitaudesta kiinni. En tiedä, miten paljon verkkaisuuden tarve on etiopialaiselämän peruja, missä määrin ihan omasta päästä ja elämäntilanteesta lähtöisin.
Almost 2 months at home, Africa is far. From the beautiful summer we have proceeded to autumn. It is raining in Ethiopia, too, I guess? It has not been quite easy to get to the ordinary rhythm, especially at work. On the other hand its is good, on the other it feels being outside. My wonderful collegues try to understand me and even encourage to hold on to the slowness. I don’t know how muchs this need of slow motion is due to my stay in Ethiopia and how much it is about my own state of mind and life situation.
My family loves me to be at home. And I love to be with them. I can see some, at least slight, changes in the relationships among family members, and I am satisfied of that. Although they missed me, they realize they really can survive without me, too. Since I realized how important my family is to me, I decided to get married with my boyfriend Kimmo with whom I have been living the last 35 years. That is, I proposed to him, and he did not pretend to be hard to get. So, now we are married. Be the change…

Perheeni on onnellinen siitä, että olen kotona. Ja minä olen onnellinen heistä. Huomaan pieniä muutoksia perheenjäsenten välisissä suhteissa ja olen siitä iloinen. Vaikka he kaipasivat minua, kaikki ilmeisesti voivansa elää ilman minun läsnäoloanikin. Koska tajusin reissuni aikana, kuinka tärkeä perheeni on minulle, päätin mennä naimisiin poikaystäväni Kimmon kanssa, jonka kanssa olemme eläneet yhdessä 35 vuotta. Siis kosin häntä, eikä hän leikkinyt vaikeasti saatavaa. Niinpä olemme naimisissa. Be the change, vai miten se nyt oli…
Vähitellen olen alkanut kaivata myös asioita Etiopiasta. Etupäässä ihmisiä, niitä, joista tuli ystäviä. Tuntuu kummalliselta, että yhteydenpito on nyt hankalaa ja hidasta, sähköpostivastauksia ei kuulu yli viikkoon. Mutta tiedän, että he ovat olemassa. Ja kahvia kaipaan, sitä maailman parasta.

Slowly I have started to miss some things from Ethiopia, or my life there. Mostly it is people, friends. It feels odd that contacting is now so difficult and slow, e-mail replies last longer that a week to get. But I know they are there. And I miss the coffee, best in the world.
So, what have I learned, or rather, what kind of impact has my stay in Ethiopia had on me? I still can’t answer that very precisely. I think my attitude toward different preassumptions from my own is more humble than before. Or maybe I recognize the differences better without prioritizing my ow to be better. Meanings behind words have awakened my interest more. Being genuinly present has proved itself to be so powerful in understanding each other.
What about other impacts than tose that are remarkable concerning myself? If one believes in the power of dialogue when creating global understanding among people, then yes, in it’s own little corner. I would like to continue doing that also in other places than my own country. Training, facilitating, what ever it can be.

Mitäpä olen reissustani oppinut, tai miten se on minuun ylipäätään vaikuttanut? Enpä tuohon vieläkään osaa kovin napakasti vastata. Luulen, että suhtautumiseni erilaisiin itsestäänselvyyksiin kuin omani on nöyrempi kuin ennen. Tai ehkä tunnistan niitä eroja nyt paremmin, priorisoimatta omaani oitis absoluuttisesti paremmaksi. Tarkoitukset sanojen takana ovat myös ehkä herättäneet enemmän kiinnostustani. Läsnäolon merkitys toisten ihmisten ymmärtämisessä on näyttänyt voimansa.
Ja onko matkallani ollut muita vaikutuksia kuin nuo oman itseni suhteen huomattavat? Jos uskoo dialogin merkitykseen globaalin ymmärryksen kasvussa ihmisten välillä, niin ehkä on, omalla pikku tontillaan. Sellaisessa haluaisin olla jatkossakin mukana, siis myös muualla kuin Suomessa. Kouluttamassa, kehittämässä, mitä se voikaan olla.

This is it, end of story. Life goes on, and learning. Still some pictures that are important for me when I go back there in my mind.
Sen pituinen se tarina. Elämä jatkuu, ja oppiminen. Tässä vielä muutamia kuvia, jotka itselleni ovat tärkeitä kun palaan mielessäni Etiopiaan.