Sadetta – rain
Kymmenen paivaa jaljella, taalla toimistolla kaytannossa viikko. Sateet ovat vihdoin alkaneet, onneksi maalle. Samalla talojen sisalampotila laskee, niin etta villapaidat ovat tarpeen. Kun sade alkaa, siina ei sateenvarjo auta vyotarosta alaspain, puolet vaatteista ainakin kastuu. Minulla on kahdet marat kengat kuivumassa, onneksi yhdet viela kuivina. Kumisaappaat olis hyvat, mutta sellaisia en ole taalla viela nahnyt. Aurinko kuitenkin paistaa valilla, ja silloin on taas lamminta.
Yhtena paivana vihasin Addis Abebaa kunnolla. Lahdin toista, kun sade alkoi ja yritin saada taksia, isoa tai pienta koko matkaan kotiin. En saanut. Siispa kavelin koko 7 kmn matkan markana kantamuksineni ja lopulta tuli myos pimeaa. Paastyani asunnolleni siella ei tietenkaan ollut sahkoa, eli pimeaa edelleen, kuten mielessanikin. Menin aikaisin nukkumaan.
Ten days to go, in practice a week here in the office. The rains have finally begun, luckily for the country. At the same time the temperature inside houses decline so that sweaters are really needed. When the rain starts, the umbrella does not help much from the waist down, at least half of clothes will be totally wet. I have two pars of shoes wet in my apartment, one pair is still dry, fortunately. Rubber boots would be great, but I have not seen such things here so far. Nevertheless the sun is still shining now and then, and then it is warm again.
The other day I really hated Addis Ababa. I left office when the rain started and I tried to get a taxi, big or small, all the way home. I didn’t. So I walked the 7 kilometres with my bags in the storming rain and finally in the dark. When I got to my apartment there was obviously no power and the darkness ruled both externally and internally. I went early to bed.
En vielakaan tieda, milta tuntuu erota naista ihmisista taalla, mutta osaan jo vahan uumoilla. Kaipaamisen maara elamassa lisaantyy, ainakin joksikin aikaa. Haluan koota laksiaisiin kaikki tarkeimmat ihmiseni, mika on mielenkiintoista, koska he ovat niin eri ympyroista: Handicap, muut paikalliset, suomalaiset. Talla hetkella tuntuu, etta paljon asioita pitaa jarjestaa ja se vahan ahdistaa. Myos tuntuu hieman harmittavalta se, etta olisin nyt paasemassa vauhtiin hyodyllisena olemisessa, etenkin eilen hyvin onnistuneen koulutuspaivan jalkeen. (Olenhan diilannut myos kaksi puhelinta ja tietokoneen tanne, tilausta olisi jatkolle tassakin…) Olisi nakymia verkottumisesta moneen suuntaan, mutta aika loppuu. Menen kylla iloisesti kotiin, mutta olisi mielenkiintoista palata naihin kuvioihin lyhyempien keikkojen merkeissa kouluttamaan, fasilitoimaan, konsultoimaan. Olenkin sanonut kaikille kysyjille etta toivon tulevani viela takaisin. Siis kaymaan.
I still don’t know what it feels like to separete from these people, but I have a hunch on that. The amount of longing increases in my life, for a while. I want to gather all my important people to a farewell dinner, which will be interesting, because they come from so different circles: Handicap, other locals, Finns. At the moment I feel a bit nervous about all the arrangements before going home. Also I feel a bit annoyed of now seeing opportunities to really start being useful here, especially after a well run training yesterday. (Also I have dealed two mobile phones and a laptop here from Finland, Ad more orders are coming…) There are so many networking views at the moment, but my time is running out. I do go home gladly, but it would be interesting to come back for shorter periods to train, facilitate, consult. I have told those who ask that I wish to come back. To visite.
