EL Etiopiassa

Lähes kaksi kuukautta kotona, Afrikka kaukana. Ihanasta kesästä on päästy jo syksyyn. Etiopiassa sataa myös, kai? Ei ole ollut ihan helppo päästä vauhtiin, erityisesti töissä. Toisaalta hyvä niin, toisaalta tuntuu ulkopuoliselta. Hienot kollegani kyllä yrittävät kovasti ymmärtää ja jopa rohkaista pitämään hitaudesta kiinni. En tiedä, miten paljon verkkaisuuden tarve on etiopialaiselämän peruja, missä määrin ihan omasta päästä ja elämäntilanteesta lähtöisin.
Almost 2 months at home, Africa is far. From the beautiful summer we have proceeded to autumn. It is raining in Ethiopia, too, I guess? It has not been quite easy to get to the ordinary rhythm, especially at work. On the other hand its is good, on the other it feels being outside. My wonderful collegues try to understand me and even encourage to hold on to the slowness. I don’t know how muchs this need of slow motion is due to my stay in Ethiopia and how much it is about my own state of mind and life situation.
My family loves me to be at home. And I love to be with them. I can see some, at least slight, changes in the relationships among family members, and I am satisfied of that. Although they missed me, they realize they really can survive without me, too. Since I realized how important my family is to me, I decided to get married with my boyfriend Kimmo with whom I have been living the last 35 years. That is, I proposed to him, and he did not pretend to be hard to get. So, now we are married. Be the change…

Perheeni on onnellinen siitä, että olen kotona. Ja minä olen onnellinen heistä. Huomaan pieniä muutoksia perheenjäsenten välisissä suhteissa ja olen siitä iloinen. Vaikka he kaipasivat minua, kaikki ilmeisesti voivansa elää ilman minun läsnäoloanikin. Koska tajusin reissuni aikana, kuinka tärkeä perheeni on minulle, päätin mennä naimisiin poikaystäväni Kimmon kanssa, jonka kanssa olemme eläneet yhdessä 35 vuotta. Siis kosin häntä, eikä hän leikkinyt vaikeasti saatavaa. Niinpä olemme naimisissa. Be the change, vai miten se nyt oli…
Vähitellen olen alkanut kaivata myös asioita Etiopiasta. Etupäässä ihmisiä, niitä, joista tuli ystäviä. Tuntuu kummalliselta, että yhteydenpito on nyt hankalaa ja hidasta, sähköpostivastauksia ei kuulu yli viikkoon. Mutta tiedän, että he ovat olemassa. Ja kahvia kaipaan, sitä maailman parasta.

Slowly I have started to miss some things from Ethiopia, or my life there. Mostly it is people, friends. It feels odd that contacting is now so difficult and slow, e-mail replies last longer that a week to get. But I know they are there. And I miss the coffee, best in the world.
So, what have I learned, or rather, what kind of impact has my stay in Ethiopia had on me? I still can’t answer that very precisely. I think my attitude toward different preassumptions from my own is more humble than before. Or maybe I recognize the differences better without prioritizing my ow to be better. Meanings behind words have awakened my interest more. Being genuinly present has proved itself to be so powerful in understanding each other.
What about other impacts than tose that are remarkable concerning myself? If one believes in the power of dialogue when creating global understanding among people, then yes, in it’s own little corner. I would like to continue doing that also in other places than my own country. Training, facilitating, what ever it can be.

Mitäpä olen reissustani oppinut, tai miten se on minuun ylipäätään vaikuttanut? Enpä tuohon vieläkään osaa kovin napakasti vastata. Luulen, että suhtautumiseni erilaisiin itsestäänselvyyksiin kuin omani on nöyrempi kuin ennen. Tai ehkä tunnistan niitä eroja nyt paremmin, priorisoimatta omaani oitis absoluuttisesti paremmaksi. Tarkoitukset sanojen takana ovat myös ehkä herättäneet enemmän kiinnostustani. Läsnäolon merkitys toisten ihmisten ymmärtämisessä on näyttänyt voimansa.
Ja onko matkallani ollut muita vaikutuksia kuin nuo oman itseni suhteen huomattavat? Jos uskoo dialogin merkitykseen globaalin ymmärryksen kasvussa ihmisten välillä, niin ehkä on, omalla pikku tontillaan. Sellaisessa haluaisin olla jatkossakin mukana, siis myös muualla kuin Suomessa. Kouluttamassa, kehittämässä, mitä se voikaan olla.

This is it, end of story. Life goes on, and learning. Still some pictures that are important for me when I go back there in my mind.
Sen pituinen se tarina. Elämä jatkuu, ja oppiminen. Tässä vielä muutamia kuvia, jotka itselleni ovat tärkeitä kun palaan mielessäni Etiopiaan.

Ensi yona lennan kotiin. Ihmiset on hyvastelty, lahes, ja pakkaaminenkin helpottui viime metreilla, kun sain tietaa, etta Lufthansa sallii sittenkin kaksi kertaa enemman painoa tavaroihin kuin ennen eli 2 x 23 kg – toivottavasi tieto on oikea!
Viime paivina moni takalainen on on seurani tarpeessa, ihan ruuhkaksi asti. Jotenkin tuo ajan kuluminen ja loppuminen tuntuu olevan vaikea hahmottaa…Yllattavaa kylla, emootiot ei kovin ole tunkeneet pintaan, mutta ehka viela lentokentalla viimeisten halausten myota. Sitten minulla on aikaa punniskella tuntojani 10 tuntia, kunnes kotitodellisuus astuu taas elamaan. Ihanaa nahda myos Melbournesta tuleva Aino-tyttoni samana paivana.
Jatkan raportointiani jalkikaiuista Suomen maaperalla. Hassu on olo.

Tonight I am flying home. I have almost finished goodbyes, and the pavking got a bit easier after I got new information of Lufthansa allowing twice as much luggage than before, that is 2 x 23 kg – I hope it is true!
So many local people have insisted on having my company in the last days, I have been almost too busy. It seems difficult to realize the course of time here… Surprisingly I have not got too emotional, but maybe in the airport by midnight it will happen. Then I’ll have 10 hours to think about my feelings before home life gets a grab on me. My daughter Aino is coming home from Melbourne the very same day, which is lovely.
I will continue my reporting from Finland.

Hyvasti, Addis – toistaiseksi! Good bye Addis – for now!

Kymmenen paivaa jaljella, taalla toimistolla kaytannossa viikko. Sateet ovat vihdoin alkaneet, onneksi maalle. Samalla talojen sisalampotila laskee, niin etta villapaidat ovat tarpeen. Kun sade alkaa, siina ei sateenvarjo auta vyotarosta alaspain, puolet vaatteista ainakin kastuu. Minulla on kahdet marat kengat kuivumassa, onneksi yhdet viela kuivina. Kumisaappaat olis hyvat, mutta sellaisia en ole taalla viela nahnyt. Aurinko kuitenkin paistaa valilla, ja silloin on taas lamminta.
Yhtena paivana vihasin Addis Abebaa kunnolla. Lahdin toista, kun sade alkoi ja yritin saada taksia, isoa tai pienta koko matkaan kotiin. En saanut. Siispa kavelin koko 7 kmn matkan markana kantamuksineni ja lopulta tuli myos pimeaa. Paastyani asunnolleni siella ei tietenkaan ollut sahkoa, eli pimeaa edelleen, kuten mielessanikin. Menin aikaisin nukkumaan.

Ten days to go, in practice a week here in the office. The rains have finally begun, luckily for the country. At the same time the temperature inside houses decline so that sweaters are really needed. When the rain starts, the umbrella does not help much from the waist down, at least half of clothes will be totally wet. I have two pars of shoes wet in my apartment, one pair is still dry, fortunately. Rubber boots would be great, but I have not seen such things here so far. Nevertheless the sun is still shining now and then, and then it is warm again.
The other day I really hated Addis Ababa. I left office when the rain started and I tried to get a taxi, big or small, all the way home. I didn’t. So I walked the 7 kilometres with my bags in the storming rain and finally in the dark. When I got to my apartment there was obviously no power and the darkness ruled both externally and internally. I went early to bed.

En vielakaan tieda, milta tuntuu erota naista ihmisista taalla, mutta osaan jo vahan uumoilla. Kaipaamisen maara elamassa lisaantyy, ainakin joksikin aikaa. Haluan koota laksiaisiin kaikki tarkeimmat ihmiseni, mika on mielenkiintoista, koska he ovat niin eri ympyroista: Handicap, muut paikalliset, suomalaiset. Talla hetkella tuntuu, etta paljon asioita pitaa jarjestaa ja se vahan ahdistaa. Myos tuntuu hieman harmittavalta se, etta olisin nyt paasemassa vauhtiin hyodyllisena olemisessa, etenkin eilen hyvin onnistuneen koulutuspaivan jalkeen. (Olenhan diilannut myos kaksi puhelinta ja tietokoneen tanne, tilausta olisi jatkolle tassakin…) Olisi nakymia verkottumisesta moneen suuntaan, mutta aika loppuu. Menen kylla iloisesti kotiin, mutta olisi mielenkiintoista palata naihin kuvioihin lyhyempien keikkojen merkeissa kouluttamaan, fasilitoimaan, konsultoimaan. Olenkin sanonut kaikille kysyjille etta toivon tulevani viela takaisin. Siis kaymaan.

I still don’t know what it feels like to separete from these people, but I have a hunch on that. The amount of longing increases in my life, for a while. I want to gather all my important people to a farewell dinner, which will be interesting, because they come from so different circles: Handicap, other locals, Finns. At the moment I feel a bit nervous about all the arrangements before going home. Also I feel a bit annoyed of now seeing opportunities to really start being useful here, especially after a well run training yesterday. (Also I have dealed two mobile phones and a laptop here from Finland, Ad more orders are coming…) There are so many networking views at the moment, but my time is running out. I do go home gladly, but it would be interesting to come back for shorter periods to train, facilitate, consult. I have told those who ask that I wish to come back. To visite.

Kolme viikkoa jaljella Addiksessa. Asuntoni on lentokentan vieressa ja kuulen ja naen koneiden lentavan paani yli Eurooppaan. Toinen jalka on jo kotimatkalla mutta toinen viela pitaa sijaansa taalla. Viime viikon olen sairastanut ameebaa, mutta nyt se on vahitellen lannistumassa. Ehka heratakseen taas myohemmin uudestaan eloon. Aion kayda ennen lahtoani viela ruotsalaisella klinikalla tarkistamassa sen elinvoimat, koska Suomessa ei diagnosointi valttamatta onnistu. Ystavani vietti samoine oireineen kotiin paastyaan juhannuksensa sairaalassa, mutta on toipumassa.

Three weeks still in Addis. My apartment is just beside the airport and I see and hear the planes flying to Europe over my head. My one foot is already on the way home but the other one still keeps its stand here. Last week I have been sick with ameba, but it is dying little by little. Maybe just to revive later on. I am going to take another test here before going home because it is doubtful if they can diagnose it in Finland. My friend spent her Midsummer in hospital after getting home with her similar symptoms, but she is also recovering.

Sateita odotellaan yha. Saa on lampimampi kuin koskaan taalla oloni aikana. Vesipula pahentaa sahkopulaa koko ajan. Myos joka toisena paivana, jolloin sahkoa pitaisi olla, tulee tunnin parin katkoja yllattaen. Kuulen huhuja, etta tehtaista sanotaan ihmisia irti toimintakatkojen takia, ja tama puolestaan lisaa ryostoja kaupungissa. Jotkut pelkaavat, etta Addiksesta on tulossa yhta turvaton kuin Afrikan muut suurkaupungit ovat. Itse inhoan pimeita iltoja, ja yksin oleminen talossani hieman kammottaa. Hyva aika lahtea kotiin vanhojen tuttujen itsestaanselvyyksien luo: sahko, vesi, puhelin ja netti toimivat aika takuuvarmasti. Ehka niita katsoo vahan eri VALOSSA nyt…

Still waiting for the rains to begin. The weather is warmer than ever during my stay here. The lack of water makes worse the lack of electricity all the time. Also every other day, when there should be power, there are sudden breaks for a couple of hours. I hear rumours of people being fired from factories due to disturbances in production, which again causes the increase of robberies in the town. Some are afraid that Addis is changing to as dangerous a place as the other big African cities. I personally hate the dark nights and feel kind of spooky in my house alone. So it is a good time to go home to good old certainties: you can take electricity, running water, phone and internet more or less for granted. Maybe I will look at them in different LIGHT now…

Eilen palasin Addikseen ystävieni Hilun ja Hallelujan (vai oliko ne Halu ja Hilleluja) kanssa viikon reissulta pohjoisen vuoristoista ja muista maisemista. Mahtava matka, josta on vaikea kirjoittaa kattavasti kaikkea. Hienoa oli jo se, että Addis (josta en oikein ole oppinut pitämään) jäi taakse ja sain viettää laatuaikaa sekä suomalaisen että täkäläisen parhaan ystäväni kanssa. Ja tietenkin mainion opaskuskimme Ermiaksen. Yritän tarjoilla palasia vaikutelmista.

Yesterday we came back to Addis with my friends Hilu and Halleluja from a one week trip to the northern mountains and other landscapes. Great trip, about which it is hard to write comprehensively. The first things that were great were that I had an opportunity to get out of Addis (which I really have not learned to like) and to spend some quality time with both my Finnish and Ethiopian best friends. And of course our excellent driver-guide Ermias. I try to tell you some pieces of impressions.

Debre Libanos ja Blue Nile Gorge: Yksijalkaiselle Heklaymanot-pyhimykselle nimetty kirkko ja luostari (menetti sen toisen seistyään sillä seitsemän vuotta yhtä soittoa). Viehättävä opasmunkki, josta ei saanut ottaa valokuvaa. Hienot lasimaalaukset. Maisemat jyrkkenevät ja karuuntuvat – ja alhaalla näkyy Sininen Niili! Uusi silta mahdollistaa joustavan ja sukkelan ylityksen akaisemman jopa useamman tunnin jonotuksen sijaan, joka siis tapahtui vanhan sillan aikaan.Väreinä punaista, monta vihreää, vuoristonsinistä. Merkittävimmät eläimet lehmät ja apinat. Yöksi jäädään Debre Markosiin, koska tulee pimeää. Hotellin hanoista ei tule vettä, mutta sitä saadaan ämpärissä. Sähköä on, jippii.

Debre Libanos and Blue Nile Gorge: To the onelegged saint Heklaymanot dedicated church and monastery (he lost the other one after standing on it for seven years). An attractive monk guide, who does not want any photos taken of him. Beautiful stainglasses. The sceneries get steeper and rougher – and there is Blue Nile underneath! The new ridge makes it possible to cross the river smoothly in stead of queuing for hours which often happened with the old one. Colors: red, many greens, mountain blue. Remarkable animals: cows and apes. We stay overnight in Debre Markos since it gets dark. In the hotel taps do not give us water, but we get it in container. There is power, which is nice.

Bahir Dar , Sinisen Niilin putoukset ja Tana-järvi : Amharan alueen vilkas ja väljän oloinen pääkaupunki. Majoitumme kunnianarvoisaan Tana-hotelliin, joka on ihanasti järven rannalla ja oikein viehättävä. Putoukset ovat tätä nykyä lievästi sanoen vaatimaton vesinoro, mikä johtuu sekä kuivan kauden venymisestä että viereisestä vesivoimalasta. Vilkasta (=hermostuttavaa) kaupankäyntiä tien päässä. Huilunsoittoa kauniissa maisemassa.
Tana-järvi on suuri. Lähdemme moottoriveneellä ajelulle ja tutustumaan pariin järven n. 37 kirkosta ja luostarista (kirjallisuudesta lisää informaatiota, suosittelen erityisesti John Grahamin persoonallisia tarinoita). Kotoisa olo, järvellä on mukavaa. Hallelujaa pelottaa. Saarten rauha on kuin toisesta maailmasta, vaikka paikoin harrastetaan myös kauppatoimintaa. Ostan helmet.

Bahir Dar, Blue Nile Falls and Lake Tana: The lively and spaceous capital city of Amhara national region. We accomodate us to the respectful Tana Hotel which is wonderfully located just by the lake and very attractive. The Falls are in these days a fairly modest stream of water due partly to the extension of dry season and partly to the hydropower plant beside it. Lively (=nerve taking) bargaining at the end of the road. Flute playing in a beautiful scenery.
Lake Tana is big. We take a motor boat ride to see a couple of the around 37 monasteries and churches on its islands and peninsulas (more information in literature, I especially recommend John Grahams personal stories). It feels like home on the lake. Halleluja is frightened. The peace on the islands is like from another world, though some petty trade is also done. I byu a local necklace.

Gonder: Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä uljaampia tarinoita Etiopian historiasta kuullaan. Gonderissa tarinoihin liittyvät linnat, jotka hallitsevat kaupungin keskustaa. Kaikki paikalliset (osittain koko Etiopian) hallitsijat rakensivat oman linnansa alueelle. Myös sauna löytyy sekä huikea uima-allas, jonka ympärillä juhlitaan loppiaisena (Timket) värikkäästi Jeesuksen kastamista. Silloin allas täyttyy vedellä ja ihmiset hyppäävät sinne pulikoimaan. Linnoista tulee mieleen Skotlanti ja Turun linna. Täällä on myös kirkko, jonka katon täyttävät afrotukkaiset ja tummasilmäiset etiopialaisenkelit, se on kuuluisa.
Illalla menemme paikalliseen ”yökerhoon” eli Asmari Betiin, jossa vaihtuvat muusikkoparit (laulajat, joista toinen myös tanssittaa yleisön edustajia, toinen soittaa) haastavat yleisön leikkiin, jossa on mahdollisuus saada osakseen ylistäviä lausuntoja itsestään tai vaihtoehtoisesti halventavia solvauksia. Tämä riippuu siitä, kuinka anteliaasti asiakas liimaa seteleitä esiintyjien otsaan ja osallistuu olkapäätanssiin. Jotkut näistä ovat varsinaisia stand up –koomikkoja.
Hotellissa on vettä mutta ei sähköä.

Gonder: The further north you go the more glorious stories about the history of Ethiopia you hear. In Gonder they are connected with the castles that dominate the town center. All the local kings (partly ruling the whole of Ethiopia) built their own castles in the area. You can also find a sauna and a huge swimming pool around which the baptizing of Jesus is colourfully celebrated on Ethiopian Epiphany (Timket) in January. At that time the pool is filled with water and people jump in to swim. The castles remind me of Scotland and the Turku Castle of our own.
In the evening we visit the local ”night club” i.e. Asmari Bet where continuously changing couples of singers (of which the other one also dances with the audience and the other one plays a string instrument) are challenging the audience to a game where you can either get admiring statements about yourself or ruthless insults depending on your willingness of attaching money bills on the artists’ forehead and joining the shoulder dance with them. Some of the singers are real stand up comics.
In our hotel there is water but not power, which is not nice.

Matka Gonderista Lalibelaan: Koko päivä autossa, mutta tylsyyttä ei voi valittaa. Ajamme kiinalaisten rakentamaa ja parhaillaan myös rakenteilla olevaa tietä uskomattomissa maisemissa keskellä vuoria. Pöly tunkee joka paikkaan ja matka etenee hitaasti paikoin erittäin kiharaista (sekä vertikaali- että horisontaalisuunnassa) tietä pitkin. Täällä on suurimmaksi osaksi niin karua, että ei voi käsittää, miten ihmiset voivat täällä elää ja saada syödäkseen. Ja aika usein eivät saakaan. Ihmisiä täällä kuitenkin asuu; sen huomaa jo siitä, että joka kerran pysähtyessämme jostain juoksee porukkaa huutaen ”you, you”. Tarkoituksena on joko a) myydä jotain b) pyytää rahaa ilman mitään kommervenkkeja tai c) solmia kontaktia, usein näitä kaikkia. Mutta ihan ystävällisesti.

The journey from Gonder to Lalibela: The whole day in the car, but not boring. We drive the China Road, predictably constructed and still being under construction by the Chinese, in an unbelievable landscape in the middle of the mountains. Dust finds its way everywhere and we proceed slowly along the curly (both horizontally and vertically) road. Here it is mostly so rough and dry that you really can’t figure out how people can live here and get something to eat. Often they don’t. But still people do live here; you notice it when you stop for a break – people emerging from somewhere shouting ”you, you”. Their purpose is either to a) sell something b) ask for money without any tricks or c) make contact, often all of these. But very friendly.

Lalibela: Tätä ei sanoin voi kuvailla, mutta yritän jotain räpeltää. Kiemurtelevan tien päässä, korkealla vuorenrinteellä, keskellä kuivinta ja karuinta ei mitään on pieni Lalibelan kaupunki maan sisään 1200-luvulla louhittuine kivikirkkoineen. Niitä on 11. Asukkaat ovat ilmeisen köyhiä, mutta täällä on kolme n. viiden tähden hotellia ja lisää rakennetaan. Marraskuusta helmikuuhun ne ovat tupaten täynnä turisteja. Meidän hotellimme on näistä toistaiseksi uusin, nimeltään Mountain View. Nimi kertoo kaiken.
En uskonut etukäteen olevani kovin vaikuttunut maanalaisista kivikirkoista, mutta toisin kävi. Menkää itse katsomaan. Kukaan ei jaksa katsoa kaikkia ottamiani valokuvia.

Lalibela: This can not be described in word, but I still try very briefly. At the end of the winding road, high up on the mountains, in the middle of yhe dryiest and roughest nowhere there is the little town of Lalibela with its eleven rock hewn churches from the 13th century. The dwellers are apparently poor, but there are still three around five star hotels here and still more are built. From November to February they are fully booked. Our hotel is the newest at he moment, naed Mountain View. The name tells it all.
I did not think in advance to be particilarly impressed by the curches, but I got it wrong. Go and see for yourselves. You would be tired to see all the photos I took.

Matka Lalibelasta Addis Abebaan: Matka kestää kaksi päivää, yövymme Kombolchan pienessä kaupungissa, jonka kautta ennen matkustettiin Eritreaan. Viimeisenä matkapäivänä kumppanini saa ripulin, minä olen edellisenä päivänä päässyt eroon siitä. Poikkeamme Senbetessa markkinoilla, mikä on elämys, ja värikäs sellainen. Paikka on Wollon aluetta, joka on kuuluisa mm. nälänhädistä ja erityisen kauniista naisistaan. Ja kyllä sitä kauneutta piisaakin. Värikäs pukeutuminen, oma kampaustyyli ja korujen kantaminen on omaa luokkaansa. Täällä ei juhli valkoinen, joka on niin vallitsevaa perinteisessä pukeutumisessa muualla näkemissäni paikoissa.

Journey from Lalibela to Addis Ababa: The travel takes two days, on the way we stay overnight in Kombolcha which used to be the main crossing on the way to Eritrea. The last travelling day my friend gets diarrhea, I have just got rid of it the previous day. In Senbete we visit the Sunday market, which is a very colourful experience. This is Wollo region, which is known for i.g. famines and their beautiful women. And they are. Colourful clothing, a special hair style and bearing the local jewels is very original. White clothes are not dominating the traditional dressing like in so many other areas I have seen.

Paljon jää tässä kertomatta kaikesta siitä, mitä näkyjä matkan varrella tuli vastaan ja mitä ajatuksia se herätti. Ehkä palaan vielä ihmettelmään niitä tällä palstalla. Tämän matkan jälkeen ymmärrän jotenkin oikeammin, että tarinat siitä, miten ihmiset maaseudulla tässä maassa elävät, ovat totta eivätkä tarinoita menneistä ajoista. Nyt taas Addisissa, joka sekin on osa tätä maata.
Päätän raporttini tähän ja palaan arkipäivään. Strategia odottaa.

Much of all that was experienced and what kind of thoughts came up with it remains untold. I might still come back to wonder about it later on. After this trip I understand somehow more genuinly that the stories about how people live in the rural areas in this country are true stories about today and not only about yesterday. Now I am back to Addis which is also a part of this country.
I hereby finish my report and get back to normal. The strategy is awaiting.

Olen asunut kaksi päivää uudessa asunnossani Bolessa. Jos entisen asuntoni tienoo oli aluetta, jolla oli vierekkäin tavallisen köyhän kansan hökkeleitä ja hienoja porhotaloja, niin täällä ne porhotalot ovat enemmistönä; lisäksi on kerrostaloja, pelti-ja savihökkelit ovat lähinnä kuriositeettina. Toki niitäkin on , samoin kuin kadulla asuvia ja kerjääviä ihmisiä. Bole on myös ulkomaalaisten eli ferenjien ja hienoimpien kauppojen miehittämä, myös tyylikkäitä kahviloita löytyy tiuhaan. Voisin jopa pistäytyä elokuvissa Haile Gebreselassien kinossa, kunhan sieltä vain löytyisi englanniksi tekstitetty leffa. Ehkä vielä joku ilta…

I have now spent two days in my new apartment in Bole. In my previous dwelling surroundings you could see poor peoples huts and luxurious villas side by side. Here the majority of houses are luxurious; additionally there are condomonium houses, the mud and metal huts are much more rare. Surely you can see them, too, as well as people living on the streets and begging. Bole is also occupied by ferenjis and the fanciest shops and also you can find the most elegant cafes down here. I could even pop in to see a movie in Haile Gebreselassies cinema, if there only happened to be a film with english subtitles. Well, maybe one of these nights…

Asuntoni on päällisin puolin hieno: olohuone-keittiö, kaksi makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta, tyylikkäästi kalustettu ja väritetty kämppä. Päällisin puolin siksi, että kaikki yksityiskohdat ei toimi ihan ensiluokkaisesti – mutta chiggerellem. Tämä on uudehko talo, jota värkätään guest houseksi, mutta asunnoista on valmiina vasta kaksi, eikä siinä toisessa asu vielä ketään. Asun siis yksin koko talossa, alakerrassa on kauppa ja vartija, joka aina tulessani ja mennessäni tervehti minua sydämellisesti. Vähän hävettää asua täällä näin, edes vähän aikaa. Näiden jäljellä olevien kuuden viikon vuokra on enemmän kuin vanhan asuntoni vuokra neljältä ja puolelta kuukaudelta. Aika pitkä matka on Awassan maaseudulta tähän, lyhyempi matka tästä kotiin Suomeen. Lentokenttäkin on ihan vieressä. Onkin jo vähän välitilan tuntu, TVstäkin näkyy melkein 300 kanavaa (kun on sähköä, tänään ei ole).

My apartment looks pretty fancy: studio with two bedrooms and two bathrooms, elegantly furnished and coloured. I said looks, because all details are not fuctioning perfectly – but chiggerellem. This is a fairly new house, which is being constructed to be a guest house. Only two of the apartments are ready and I am the only inhabitant at the moment. In the ground floor there is a shop and a guard who greets me heartfully every time I’m coming or going. I am a bit ashamed to live like this here, even for a short time. The rent I’m paying for these last six weeks exeeds the previous rent for four and half months. It is a long way from Awassa rural area to Bole, shorter way from here to Finland. And the airport is very near by. I feel like dwelling in an in-between state, being able to watch nearly 300 channels in TV (when there is power, today there is not).

Siis kuusi viikkoa. Strategia pitäisi kirjoittaa valmiiksi ja vielä pitäisi pari koulutusta pitää ja vierailla ihmisten luona ja shoppailla ja ja…. Eikö tästä suorittamisesta pitänyt jotenkin edes vähän oppia pois? Oikeasti kyllä aion ottaa aika rennosti loppuviikot ja yrittää palata ”mielenkiintoista” –moodiin.

So, six weeks to go. The strategy should be written, a couple of trainings should be given, friends should be visited, some shopping should be done and and…. Wasn’t this ”should” thing something to learn to get rid of, even a bit? Honestly, I am going to relax and take easy these remaning weeks and try to get back to the ”interesting” mode.

Terveyspulmia vaihteeksi: Putosin katuojaan (ihan totta!) Awassassa, jossa olimme viikon kenttäretkellä. Oli ilta ja ihan pimeää kadulla (sähkökatko, joita on tällä haavaa puolet ajasta) enkä huomannut lähes metrin syvyistä ojaa, josta sitten löysin itseni. Jalka oli kivulias ja pahan näköinen, mutta tsekkaus tänään röntgenissä todisti, että ei murtunut. Puhelimen näyttö meni rikki ja vaaniva flunssa puski päälle niin että olo on oikein kurja. Onneksi ystäväni Halleluja on tänään pitänyt minusta huolta mm. syöttämällä ja juottamalla hyvin.

Health problems for a change: I fell to a street ditch (honestly!) in Awassa where we were on a field trip for a week. It was night and totally dark on the street (electricity breaks filling at the moment half of the time) and I did not notice the ditch about one meter deep which I then found myself in. My leg looked and felt bad but was not broken as the x-ray check today prooved. My phone screen went broken and the flu came on so that I feel lousy at the moment. I am lucky to have my friend Halleluja taking care of me today feeding me among other things

Strategiatyöpajasta: Viime viikonloppu tehtiin uutta strategiaa Future Search –metodilla, mikä sinänsä ei ole ollenkaan hullumpi työkalu. Pajan veti kaksi toisesta järjestöstä rekrytoitua fasilitaattoria, minä valokuvasin ja keskustelin ihmisten kanssa. Työpajan kieli oli amhara, joten vaikea oli päästä ihan asian keskelle. Tämä oli aivan ilmeisesti ensimmäinen oikeasti osallistava iso tapahtuma järjestössä, ja ihmiset vaikuttivat tyytyväisiltä kokemaansa. Vielä kolmaskin ulkopuolinen konsultti oli hommissa dokumentoimassa kirjoittaen kaikkea, mitä tuotettiin. Ensi viikolla pitäisi alkaa työstämään eteenpäin hänen kirjoittamaansa ensimmäistä luonnosta strategiaksi. Aika jännittävää, mitä minulta lopulta siinä odotetaan. Päätöksentekomekanismit koko tässä suunnitteluprosessissa ovat olleet aika mielenkiintoisia ja keskustelua herättäviä.

About strategy workshop: Last weekend we built the new strategy with Future Search method which as such is actually a nice tool. There were two facilitators recruited from another NGO to run the workshop. I was photographing and having discussions with various people. The language of the workshop was amharic, so I had a bit of a difficulty to get all the details and points. This was obviously the first largely participatory event in the organization, and people seemed to be satisfied by the experience. There was also a third external consultatnt to document in writing everything that was produced. Next week we should proceed in working on the first draft he has written. It is quite exiting to see what I am expected from eventually. The decision making mechanisms have been quite interesting and discussion raising in the planning process.

Pääsin vihdoin kentälle, ihan maaseudulle 270 km:n päähän AAsta, kahden addislaisen kollegani kanssa. Alunperin minun piti olla reissussa vain pari kolme päivää ja tulla takaisin omin nokkineni bussilla, mutta koska ohjelmat eivät tietenkään toteudu suunnitellusti, olinkin sitten mukana koko viikon. Mikä oli hyvä. Pääsin näkemään, miten ihmiset oikeasti asuvat ja elävät pienten kinttupolkujen päässä. Kävin kenttätyöntekijän kanssa viidessä perheessä, joissa oli eri tavoin vammaisia lapsia. Kaikki köyhiä, toiset köyhempiä kuin toiset. Todella järkyttävä kokemus oli eräässä talossa tavattu 10-vuotias monivammainen tyttö, joka oli jätetty lukkojen taa pimeään huoneeseen yksin ruokakupin kanssa itkemään koko päiväksi, kun äiti oli mennyt päivittäiseen elannon ansaintaan kaupunkiin. Tämä tapahtui kuulemma päivittäin. Myöskään kukaan muista kyläläisistä ei pitänyt huolta tytöstä, eikä sillä hetkellä läsnä olevistakaan ihmisistä kukaan juuri koskenut tyttöön, vaikka hän hamusi kontaktia. En minäkään. Tajusin vasta viiveellä, että tässä oli elävä todiste siitä, kuinka vammaisuus on vielä täällä suurelta osin pelottava ja hävettävä asia, joka on merkkinä perheen ylle langetetusta kirouksesta. Tämä ei ole varmaan koko totuus, tässäkään konkreettisessa tapauksessa, mutta kuitenkin sydäntäsärkevä osa sitä. Kuinka kauan siitä on, kun meillä piiloteltiin vammaisia lapsia? Ei kai ihan tuntematonta historiaa sekään.
Tämä järjestöni yrittää lähestyä kyseistä tapausta monella tavalla: Partnereiden (muut alueella toimivat järjestöt ja viranomaiset) kanssa yritetään löytää tytölle sopivaa hoitoa ja ehkä sijoituspaikka. Äitiä yritetään tavoittaa ja antaa hänelle tukea. Lähiyhteisön kanssa järjestetään kahiviseremonioita ta muita tilaisuuksia, joissa tilanteesta ja vammaisuudesta keskustellaan ja annetaan valistusta, jotta yhteisö voisi ja haluaisi olla perheen tukena.

I got finally to the field , rural area 270 km from AA, with two of my colleagues from Addis. Originally I had planned to stay on the trip for only couple of days, but due to the fact that programs do not come true as planned, of course, I stayed there the whole week. Which was good . I got to see how people really live beyond small walking paths. I visited with the local fieldworker five families with different kinds of disabled children. All of them poor, some poorer than others. A truly shocking experience took place in a house where a ten years old multidisabled girl was left crying alone in the dark room behind locked doors with a cup of food for the whole day. The mother had gone to do her daily labor in the town, and this happened every day, as we were told. None of the other villagers took care of her, either, and also none of the at the moment present people would touch her although she clearly was seeking for contact. Not me, either. I realized only a bit later, that this was a living proof of the still largely present attitude towards the disabled: it is scary and shameful and a sign of the family being cursed. This is surely not the whole truth even in this case, but a heartbreaking part of it . How long is it since disabled children were hidden in our country? It is surely not an unknown history, either.
This organization of mine is trying to approach this case from several directions: With the partners (other NGOs and goverment bodies working in the area) they try to fid the girl appropriate rehabilitation and a possible institution to stay. The mother is tryimg to be reached and given support. With the near community coffee ceremonies and other events are arranged to have discussions and awareness raising about the situation and disability so that the community could be able and willing to support the family.

<

Sain myös seurata, miten valmisteluja projektin laajentamiseksi alueella tehtiin. Tiedonkerääjiä (=haastattelijoita) koulutettiin ja ohjattiin päivittäin kartoittamaan ovelta ovelle omilla alueillaan vammaisperheiden määrää ja perheiden tilannetta. Kuljettiin toimistosta toimistoon tapaamassa viranomaisia, koulujen johtajia ja opettajia ja muita alueella toimivia järjestöjä, joiden kanssa verkostoitumalla haastavaa aluetta pyritään hoitamaan.
Vakuutuin entistä enemmän järjestön paneutuvasta ja sitoutuneesta työstä, myös sen ammattimaisuudesta. Tulipa motivaatiota mennä Addiksessa kertomaan mahdollisille uusille rahoittajille, mihin rahaa Awassan alueella konkreettisesti tarvitaan.

I also got to follow how the preperations for scaling up the project in the area was done. Data collectors (interviewers) were trained and supervised to map from home to home in their subareas the amount of families with disabled children and their situations. We went from office to office to meet the government officers, school directors and teachers and other NGOs working on the area to build a functioning network for the challenging work.
I was more than before convinced about the devoted and committed work of the organisation, also of its professional approach. I really gor motivation to go to tell the possible new funders about the concrete needs of Awassa project.

Vapaamuotoiset keskustelut, kerrankin ajan kanssa, kollegoiden, erityisesti työparini kanssa lisäsivät myös ymmärrystä monista ilmiöistä järjestön sisällä, joiden kanssa olen tuskaillut. Hienoja hetkiä kuljeskellen pitkin kaupungin katuja tai kaljalasin äärellä.

Informal discussions, for once with good time, with the collegues, especially my counterpart increased my understanding also about many phenomena inside the organisation which I have been struggling with. Fine moments walking along the streets of the town or sitting at a bottle of beer.

Ystäväni Hilkka tulee puolentoista viikon päästä vieraakseni, ja silloin lähdemme myös matkalle pohjoiseen. Odotan innolla!
Unessa esitin kysymyksen, en muista kenelle: Jos ihmisellä on vapaa valta valita, tekeekö hän pääasiassa hyviä ja yhteisesti hyödyllisiä vai itsekkäitä ja muille vahingollisia tekoja? Kumpaan uskotte?

My friend Hilkka is coming to visit me after one and half weeks, and then we will travel up to north. Looking forward to it, truly!
In a dream I posed a question, I don’t recall to whom: If a human individual is given a free choice, does he mainly tend to do good and commonly useful or selfish and for others wicked deeds? Which do you believe?

Viime viikonloppuna sain olla vieraana kaksissa etiopialaisissa haissa. Alkusoittona naille kurkkailin perjantaina kaupungilla kulkiessani kauempaa ortodoksista haaparia ja heidan seuruettaan.

Last weekend I had an opportunity to enter two Ethiopian weddings. As an introduction for them I zoomed from a distance at an othodox wedding couple and their escort.

Perjantai-iltana molempien morsiamien kodeissa valmistauduttiin h-hetkeen, eri tavoin. Ensimmaisessa morsiustalossa valmistettiin koristeluja ja muita kaytannon jarjestelyja. Toisessa puolestaan vietettiin perinteista gurage-kansan iltaa, jossa alunperin poistettiin morisamelta kynnet, jottei han haayona neitsyytensa menettaessaan raapisi sulhoa verille. Tama tapahtui nyt kuitenkin vain veratuskuvallisesti (onneksi!) villin tanssin, laulun ja muun ilonpidon saestyksella. Ja mukana oli koko morsiamen suku vanhoista viisaista naisista sylivauvoihin.

At Friday night in both bridehouses the preparations for the crucial moment were made in different ways. In the first house decorations and other practical preparations were at stake. In second one there was a traditional gurage night with the original purpose to remove the bride’s nails so that she wouldn’t scratch the groom’s back to blood when loosing her virginity in the wedding night. This time it happened only methaphorically (luckily!) accompanied by wild dancing, singing and other celebrations. All the family of the bride from the wise old ladies to little babies participated the feast.

Molemmat varsinaiset haatapahtumat pidettiin protestanttisissa kirkoissa ja sen jalkeen syomapuoli ravintolatiloissa. Kaikkea ohjelmaa molemmissa haissa leimasi vahva uskonnollinen ylistys. Morsiusparin kunniaksi ei puheita pidetty, kaikki laulu ja tanssi (tanssilta se minulle naytti) suoritettiin Jumalan kunniaksi. Tunnelma oli kylla katossaan tallakin mallilla.
Varsinkin jalkimmaisissa haissa perinteiset ruokapoydat notkuivat herkkuja. Erityissijansa sai raaka liha, jota veistettiin telineessa roikkuvista ruhoista isoina paloina suoraan lautasille. Itse maistoin vain jauhettua versiota, jota lapsena meillakin syotiin.
Kun viralliset haat paattyivat ja morsiuspari poistui privaattiin, morsiamen aiti jatkoi mallisempaa meininkia grillauksineen ja tej’n ja tellan (paikallisia alkoholijuomia) juonteineen ja villeinen tansseineen morsiustalossa.

Both official weddings were held in protestant churches and afterwards in restaurants. All the program was strongly labeled by religious worship. There were no speeches ain honour of the bride and bridegroom, all the singing and dancing (that’s what it looked to me) was in honour of God. The atmosphere was high also in this manner.
Especially in the latter occasion the traditional dishes were various. Raw meat was especially appreciated. It was cut straight from the corpses of the animals that were hanging by the table into big pieces on the plates. I personally tasted only the mashed version which we also used to eat at home when we were kids.
After the official wedding and the new married had left the mother of the bride continued the earthly celebrations with barbecue, drinking tej and tella and dancing wildly in their home.

Tassa kuvia lahinna Fitsumin ja Teferin haista.

These photos are mainly from Fitsum’s and Teferi’s wedding.

Kysyin eroja ortodoksisen valtavaeston haihin ja sain tietaa, etta vain muutama prosentti ortodokseista viettaa kirkkohaita, osittain koska ne merkitsevat myos luopmista avioeron mahdollisuudesta. Eli meno on yleensa haissa yhdistelma maallista koreutta ja perinnemenoja.

I asked about the differences to the weddings of the othodox majority, and I was told that only a few procent of the ordinary people want to have church wedding, partly because in that case they would also give up the possibility of divorce. So, usually the weddings are a combination of secular luxury and tradition.

Viela pari kuvaa hotelli Gionin pihalta, jossa oli ainakin 7 paria yhtaaikaa kuvauttamassa juhliaan

Still a couple of photos from Hotel Gion where there were at least 7 couples at the same time taking photos.

Suuri strategiatyopaja jarjestossamme lahenee, ensi viikolla olen taysin siina touhussa.

The big strategy workshop is approaching in our NGO, next week I will be totally reserved on that.

Viime viikkoina olen ollut kiireinen tai vähintäänkin tekeväinen töissä – mikä on oikein mainiota. Olen valmentanut CBR-kenttätyöntekijöitä kouluttajantaidoissa, valmistanut heille ja muillekin materiaalia osallistavaan otteeseen sekä kouluttamisessa että prosessien fasilitoinnissa ja työstänyt ryhmän kanssa strategiaprosessin suunnitelmaa. Privaattipuolella olen ystäväni Hallelujan korvaamattomalla avulla etsinyt uutta asuntoa loppuviikoikseni joltain iltaelämän äärellä paremmin olevalta alueelta. Kaikki tämä ja lisääntyvä määrä aikataulutettuja tapahtumia on sekä antanut energiaa ja innostanut että saanut repimään hiuksia.

Couple of last weeks I have been busy at work – which is nice. I have trained CBR fieldworkers in facilitation skills and prepared for them and others materials of partipative approach in training and different facilitation situations. And I have worked on the strategic process planning with the group. In private life I have been looking for a new apartment with the indispensable help of my friend Halleluja. All this and a growing amount of events has both energized and and got me mad.

Kuuluisa afrikkalainen aikakäsitys on näyttänyt karvojaan ja aiheuttanut sekä tunnereaktioita että pohdintaa siitä, mikä olisi hyvä. Olen ollut erittäin rasittunut siitä, että mikään asia ei tapahdu silloin kun on sovittu, tai erittäin poikkeuksellisesti. Tämä koskee sekä työ- että yksityiselämää (oman rajoitetun kokemukseni mukaan, tietenkin). Kokouksia on vaikea saada kokoon, koulutus alkaa tunnin myöhässä, kaveria joutuu odottamaan tuskastuttavan kauan epätietoisuuden vallassa voimatta tehdä mitään järkevää. Saan kuulla monia syitä tähän asiainlaitaan: Liikenne on arvaamatonta. Sähkökatkot siirtävät tehtäviä. Rahoittajien odotukset miljoonista raporteista ohittavat kaikki muut sovitut tehtävät. Myös pomojen äkilliset toimeksiannot ohittavat muut tehtävät. Myös perheen ja sukulaisten ongelmat ohittavat muut tehtävät. Tai jokin muu kokous kestääkin kauemmin, alettuaan tietenkin myöhässä. Ja sitten: kun sovitaan tapaamisia, on helpompi sanoa ”joo, kyllä sopii” kuin ei, vaikka ei sopisikaan. Tämä ei ole oma keksintöni, vaan minulle on se kerrottu. Olen ehdottanut sinnikkäästi, että toimiston seinälle laitettaisiin ilmoitustaulu, josta näkisi esim. kaikkien läsnä- ja poissaolot ja sovitut tapahtumat. Tämä liittyy myös tiedonkulun ongelmiin, joista kaikki valittavat. Päiväksi kerrallaan tämä olisi hyvinkin mahdollista, mutta viikko tuntuu jo ihan mahdottomalta ajalta. Kas kun koskaan ei voi tietää mitä ilmaantuu muuttamaan kaikki suunnitelmat, jos niitä on. Ai niin, yksi selitys vielä on : ”This is Ethiopia”. (Ei siis ”this is Africa”, koska Etiopia on eri maata.)
Olen vähän oppinut suhtautumaan tyyliin ”chiggerellem” (mitäpä tuosta, no problems, hakuna matata), pitämään hyvää kirjaa aina mukana ja antamaan itselleni luvan rentoutua ja keskittä ympäristön ilmiöiden tarkkailuun odottaessani jotain tapahtuvaksi. Mutta on se vaikeaa. Joku siinä loukkaa perusluottamustani annettuihin lupauksiin, vaikka tämä on varmaan minulle hyvää koulua joustavuuden lisääntymisessä. Hetkessä eläminen ja aikataulujen kunnioittaminen – löytyisikö siihen jotain keskinäisen kunnioittavan rinnakkaiselon viisautta? Ei siis sitä tai tätä vaan molempia kulloinkin tarpeellinen määrä.

The famous African time concept has revealed itself to me and caused both emotional reaction and pondering on what woud be a good state of matters. Meetings are hard to get gathered, training begins an hour late, you have to wait for your friend an undifined time without being able to do anything sensible. I hear many reasons for this: The traffic is unpredictable. Electiricity breaks postpone tasks. The donors’ expectations of millions of reports postpone all the other tasks. Also asignments from the bosses postpone all the other tasks. Also family members’ and relatives’ problems postpone all the other tasks. Or another meeting takes more time after having started late, of course. And this: when the appointments are agreed, it is easier to just say ” yes, that’s fine for me” than ”no” even if it were not a good time. I did not make this up by myself, I was told so. I have been suggesting persistently to install an information board on the wall in the office so that everybody’s whereabouts could bee seen an taken into account. For one day that would be OK, but a whole week seems to be an impossible challenge. You see, one never knows what will emerge to change all the plans, if there were any in the first place. One more explanation: ”This is Ethiopia.” (Not ”this is Africa” because Ethiopia is another kind of country.)
I just might have learned a bit to have an attitude of ”chiggerellem” (no problems, hakuna matata), having always a good book with me and giving myself permission to relax and concentrate on observing the environment while waiting for something to happen. But it is difficult. Something there insults my basic trust for given promises, though this is probably a good school for me to learn more flexibility. Living in the moment and respecting timetables – is there any possibility to lead a peacefully life side by side? Not either or but rather enough of both depending on the situation.

Tässä kuvia valmennuksesta: Akvaariossa keskustelemassa aikataulujen merkityksestä (!) ja tutkimassa erilaisia oppijoita.

Photos from the training: In fishbowl discussing timetables (sic!) and exploring different learning styles.

Tänä viikonloppuna keskityn häihin. Yhdet jo näin sattumalta, tänään (kirjoitan tätä lauantaina) ja huomenna osallistun itse kaksiin. Raportti seuraa myöhemmin.

This weekend I a concentrating on weddings. I already saw one by cahance, today (writing this on Saturday) and tomorrow I will participate two. I will report later.

Pääsiäistä on täällä vietetty korkealla profiililla, viikkoa myöhemmin kuin Euroopassa. Kaksi kuukautta paastonneet ortodoksit suunnittelivat pari viikkoa ennakkoon niitä notkuvia ruokapöytiä, joiden äärellä nyt on nautiskeltu. Meidän pihalla odotti pari päivää lahtaamista kolme lammasta ja yksi kukko, jotka määkivät ja kiekuivat siinä odotusajan säännöllisen tauotta. Pääsiäisaamuna niille koitti kohtalon hetki. Onneksi en joutunut todistamaan varsinaista h-hetkea, vain jalkikäsittelyä.

Easter has been celebrated with high profile here, a week later than the European. The orthodox who have bee fasting for two months have been planning for two weeks in advance the overwhelming dining tables that have now been enjoyed. In our compound there were three sheep and a rooster for two days waiting for to be slaughtered – and regularly expressing themselves noisily. In Easter morning they met their fate. Luckily I didn’t happen to witness the event, only afterwards the results.

Doro wat eli useita tunteja kypsytetty mausteinen kanasoosi on pääsiäisen ehdoton ykkönen, jonka taitaminen on perinteisesti ollut naimisiinpääsyn ehtoina nuorille naisille. Sen perässä tulevat sitten muut lihat eli lammas ja nauta, jota syödään mielellään raakana.
Ennen tätä herkuttelua kuitenkin kaupunki on valkoisenaan kirkkokansaa, joka vaeltaa kirkkoihin ja niiden ympärille tunnustamaan paastonajan syntejään.

Doro wat – several hours cooked spicy chicken sauce – is number one of the Easter dishes, and the skill to make it has traditionally been a prerequisite for marriage for girls. After that come other kinds of meat like lamb and beef, which is often preferred raw.
Before this eating celebration the city is full of people dressed in white traditional clothes rushing to churches and church yards to confess their syns during the fasting time.

Vaikka syksy täällä etenee, säätila on edelleen lämmin, lämpötila lähentelee päivisin usein 30 astetta. Se on epätavallista, normaalisti keikutaan tähän aikaan 20 asteen korvissa. Ilmastonmuutos näkyy täälläkin odottamattomina ilmiöinä. Rankkojen sateiden odotetaan alkavan kesäkuussa, mutta kukapa tietää…
Ajatuksissani assosiaatioketjuun liittyy ilmastonmuutoksen kaltaisena ilmiönä köyhyys – myös sillä on globaalit kytkennät. Mitä köyhempää, sitä lyhytnäköisempää ihmisten toiminta on, koska tärkeää on turvata jokapäiväinen hengissäpysyminen. Esimerkkinä vaikkapa puiden hakkaaminen polttopuiksi ja sitä kautta monessa mielessä arvokkaiden metsien tuhoutuminen. Hienoja avaria maisemiahan siitä kyllä saadaan turistien (sitten kun niitä tänne saadaan) ihailtaviksi…
En ole moneen viikkoon antanut yhdellekään kerjäläiselle mitään. Antaminen tuntuu niin järjettömältä – vaikka antamatta jättäminenkään ei tunnu hyvältä, inhimillisen kohtaamisen mielessä. Kun asiaa katsoo täältä käsin, vakuuttuu siitä, että kyllä se vanha kunnon koulutus taitaa olla kuitenkin kestävin keino minkään muutoksen aikaansaamiseksi. Ja millaisen muutoksen – siitä meillä eurooppalaisilla ja muilla sivistyneillä on tietysti vankat omat totuutemme.

Though the autumn is proceeding here, the weather is still very warm the temperature coming near to 30 Celsius often in daytime. It is unusual, normally the temperature is around 20 at this time. The climate change can be seen also here as unpredictable phenomena. The heavy rains are expected to start in the beginning of June, but who knows…
In my thoughts the next part of the associative chain is poverty with it’s equally global connections. The poorer the community the shorter perspective of the results of actions , because the first priority in an individual’s life is to assure every day survival. As an example the cutting of trees as a source for burning wood and through that the destroying of forests. Beautiful vast sceneries for tourists to admire (when tey ever get here), for sure…
I have not been giving a coin for the beggars for several weeks. Giving seems so senseless – though not giving does not feel good either, in a human encounter respect. When you look at the situation from here, it seems abvious thet the most sustainable way to make any kind of change is good old education. And what kind of change – of that we, the representatives of the civilized world , have pretty solid truths.